Ranskalainen kirjailija Émile Zola (1840–1902) kirjoitti 101 vuotta sitten kirjeen, joka alkaa nasevasti ilmaisulla: minä syytän! Kirjailijan syytösten kohteena oli ranskalainen antisemitismi ja syyttömänä vakoilusta Pirunsaarelle tuomitun upseerin Alfred Dreyfusin jutusta tuli maailmankuulu. Zola pakeni Englantiin, Dreyfus vapautettiin ja fraasista tuli varsin tunnettu.
Mutta miksi tällainen aloitus? Ei pelkän retoriikan vuoksi, vaan pikemminkin yleisen synnintunnon vuoksi. Jos 1800-luvun ranskalaista yhteiskuntaa leimasi juutalaisviha, niin mikä leimaa omaa aikaamme ja yhteisöämme?
Vierailin jokin aika sitten elämäni ensimmäistä kertaa Kouvolassa. Kaupunki näytti siltä, että jotakin ikävää oli tapahtunut sille. Kyseessä oli kuitenkin vain ja ainoastaan 1960- ja 70-lukujen tavanomainen rakentamistapa. Kohtuullisen huonoa arkkitehtuuria oli tarjolla runsain mitoin.
Mutta onko Kouvola edes poikkeus, vai onko kyseessä pikemminkin aivan tavallisen suomalaiskaupunki? Kouvostoliitto voisi kuvata yhtä hyvin koko Suomea ja sitä nihkeää ankeutta, jonka myötä tässä maassa on purettu ja rakennettu huonompaa tilalle.
Tylsämielisyys luonnehtii monia suomalaisia paikkakuntia. Lähihistoriassa on unohdettu paikan henki ja lähdetty tekemään niin kuin muuallakin. Tulos on yleensä kompromissi ja näyttää mitättömältä. Oikeastaan itsenäisyyden ajalla ei ole saatu aikaiseksi juurikaan mitään todella vaikuttavaa. Merihakakin on pliisu. Se on sellainen tavalla, joka luonnehtii muutakin rakentamista. Kyse on kompromisseista ja siitä, että vaihtoehtoja ei mahdu pieneen ja omahyväiseen maahan. Vaihtoehto tarkoittaa sitä, että joutuu valitsemaan ja silloin joutuu käyttämään omaa harkintaa.
Mutta millaista olisi sitten mieleiseni rakennustaide? Esitän kaksi erilaista vaihtoehtoa, joita ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen, sillä ne ovat hyvin erilaisia tapoja. Matkalla Kouvolaan tutustuin myös Lapinjärven kylänraittiin, jossa ei ollut mitään muuta ihmeellistä kuin eheä ja kohtuullisen vanha rakennuskanta, joka noudatteli maastoa ja tien reittiä. Ei mitään uskomatonta, mutta varsin viihtyisää. Raitin kerrostumissa näkyy niin funkkis kuin perinteinen hirsirakentaminen. Tämänkaltaisesta anonyymista arkkitehtuurista saivat itse asiassa monet modernistiset suurarkkitehdit ideoitaan.
Toinen mahdollisuus rakentaa hyvin on nähdäkseni yksinvaltainen suunnittelu. Keisarivallanaikainen Engelin suunnittelumonopoli tuotti sangen hyviä tuloksia. Mutta sen jälkeen, kun Eliel Saarisen, Pauli Blomstedtin ja Alvar Aallon suunnitelmat jätettiin toteuttamatta, seurasi vain kaupunkikuvallista tyhmyyttä. Toisaalta lattanaamaisille kaiken maailman leivänpurijoille saatiin samalla yhtä tympeä ympäristö kuin he ansaitsevatkin.
En usko, että onnellisin ympäristö syntyy kaikkien makujen yhdistämisellä ja hieman tätä tulosta sivistämällä. Tavallaan näin on jo tehty sallimalla kartellien tavoin toimivien rakennusliikkeiden tuottaa rakennuksia maanvaivoiksi asti.
Kävi kuin Merihaalle. Sen korkeimmista taloista napsaistiin ja lisättiin matalampiin. Näin saatiin aikaiseksi tasapaksua massaa. Kunhan ei ole vaan liian hienoa. Iskelmälaulaja Erkki Junkkarinen ilmaisi sen sangen hyvin: “liian hienoja ruusut on mulle.” Huonompi ei herätä kateutta, joten sitä on helpompi kestää kuin parempaa. Siinä se.
