Saako feministikatsoja olla kriittinen feministiksi tunnustautuvan taiteilijan teoksia kohtaan? Onko nykyisessä taidemaailmassa tilaa astua sivuun “supertähtien” ja “huippunimien” oletusarvoisesta suitsutuksesta? Yritän ottaa askeleen. Feministinä ja katsojana. Kummankin kysymyksen pohtimiseen tarjoutuu oiva tilaisuus Kiasman syksyn päänäyttelyssä, Pipilotti Ristin Elixirissä.

Amal Kenawy on opetellut puhumaan uudelleen viimeisten seitsemän vuoden aikana. Hänen visuaalinen kielensä välittyy pehmeällä äänensävyllä. Käyttäessään sanoja kuten perhonen, morsiuspuku, rotta, sydän, puu, sänky, lapsi tai voimapylväs hän rakentaa lauseita, kuvallisia fragmentteja.

Elokuun lopulla Helsingin uudistuneessa Taidehallissa avattiin näyttely Arktinen hysteria: Suomalaisen nykytaiteen transsitila. Kauniisti peruskorjattu 30-luvun rakennus kihisi ja sykki psykedeliaa, avaruushälyä ja robottiääniä.

Eräässä tilaisuudessa, jossa esittelin instituutin toimintaa ranskalaiselle yleisölle, minulle kiteytyi selkeästi se, mitä Suomen Ranskan instituutti edustaa: Olemme ainoa pysyvä kulttuurilaitos Ranskassa, joka tuo säännöllisesti esille suomalaista taidetta ja kulttuuria.